Lauhanvuoren valloitus: Mitä kävi telttakepeille?

Olin pyytänyt vaimoa mukaan pyöräretkelle edellisviikolla Lauhanvuoren kansallispuistoon. Häntä ei huvittanut lähteä tulevana lauantaina yhden yön reissulle, joten päätin suunnata retkelle yksin. Olin suunnitellut viikonloppureissun niin, että lauantai oli luonnollinen aloituspäivä. Tiesin, että tästä ei mikään kevyt leporetki tulisi joten asenne oli ainakin kohdillaan.

Olin jo pakannut pyörälaukkuni valmiiksi, sekä selässäni oli tarkoitus kulkea kevyempi Crivit-merkkinen reppu. Aina reppuja / laukkuja pakatessa sitä miettii, että kaikki tulee varmasti mukaan. Nyt olin varma, että tärkeimmät on mukana. Pakkaus oli sujunut ongelmitta ja näytti siltä että kuorma ei mahdoton ollut, vaikka päädyinkin ottamaan pientä ylimääräistä herkkua mukaan. Ajatuksena oli vielä kokeilla reissulla uutta ”keitinsysteemiä”. Ajattelin tämän älyvarmaksi ominaisuuksiltaan.

Matka alkaa ja laukut narisevat

Lauantai 28. syyskuuta ja kello puoli kymmenen aamusta, kun sain pyörän suunnattua matkaan kohti seuraavia etappeja. Kurikka oli mielessä heti, sillä ajatukseni oli tehdä siinä pieni ruokatauko, jolla sitten jaksaisin perille saakka. Aamu oli kostea, mutta aurinko alkoi nopeasti paistamaan yhä korkeammalta kulkijan iloksi. Lämpötila oli noin +7 °C tietämillä aamusta, mutta selvästi elohopea oli nousemassa korkeammalle vielä päivän mittaan.

Syyskuun raikkaus tuntui iholla ja hengityksessä. Ilma oli paljon kevyempää hengittää, kuin kesän paahteisilla helteillä. Alakylän jälkeen oli jo tehtävä ensimmäinen pysähdys.

Tarkistin, että selvisivätkö laukkuni suuresta pompusta – rätkähdys oli sen mukainen, että pelkäsin jonkin revenneen. Toisen laukkuni kiinnityskoukku oli hieman saanut osumaa, mutta näytti kuitenkin vielä toimivan. Olinhan sittenkin pakannut laukkuni aika reilun kokoisiksi, yli sallitun painorajan.

Luotto laukkujen kestävyteen oli kova ja matka jatkui. Olin polkenut jo vajaa pari tuntia ja Kurikka tankkauspisteenä alkoi tuntua todelliselta pelastukselta. Tuiskulan koulun kohdalla nappasin pyörästäni perinteisen kuvan ja jatkoin matkaa kohti Grilli Puskajussia.

Jes, perillä vihdoin – kevyt aamupala oli jo jättänyt vatsan pohjalle ammottavan aukon. Otin repun selästäni kaivaakseni lompakon pikkutaskusta.

Ei lompakkoa!

Mielessäni vilahti hetki, kun olin siirtänyt sen sivupöydälle odottamaan pakkausta. Sinne se jäi. Heitin repun selkään ja samassa sivutaskussa kilahti. Hei! Kolikoita tuumasin itsekseni, kuin suuremmankin ihmeen kokenut maan matkaaja. Olin jättänyt reppuun epähuomiossa kolme kahden euron kolikkoa ajalta, jolloin käytin sitä työreppuna. Millä todennäköisyydellä ne ylipäätään kilahtivat yhteen juuri nyt? En tiedä, mutta olin sillä hetkellä enemmän kuin tyytyväinen. Tein tilauksen ja ostin pari Jämin Pitkä -kolmosmakkaraa.

Makkarat koneessa ja hapot edessä!

Kurikasta matka jatkui Jyllintaivalta pitkin kohti Mietaankylää. Jyllintaival vaihtui Mietaantieksi, ja seuraavan pysähdyksen päätin tehdä Mietaan nuorisoseuralla. Päivän lämpötila oli saavuttanut jo +14 °C, lyhyt jaloittelu ja tankkausta vedellä. Kauhajoki siinsi siellä jossain kaukana edessä, mutta pyörätie oli loistokunnossa.

Ne Kurikassa syödyt makkarat olivat melko nopeasti kulutettua energiaa ja jalatkin alkoivat vaatia pientä tauotusta. Otin käyttöön 10km taktiikan, se pakotti minut nousemaan pyöräni selästä määrätyin välein.

Kauhajoki oli saavutettu. Tiesin, että tästä vasta alkaisi se taistelu, jota olin mielessäni itselleni tsempannut koko matkan. Nyt edessä olisivat ne nousumetrit, jotka imisivät jaloistani viimeisetkin voimat. Kolme tuntia ajoa takana ja ainakin kaksi tuntia edessä. Kauhajoki tuntui lohduttomalta etapilta, mutta matkan oli jatkuttava. Sisulla siitä selvitään ja loput mennään vaikka kontaten – saatoin mielessäni leikkisästi ajatella. Välillä meno oli helpompaa ja toisaalta jalat huusivat hoosiannaa pienessäkin mäessä. Ilmassa oli kosteuden tuntua ja lämpötilakin oli alkanut viilentyä.

Lauhanvuorentielle kääntyessäni olin polkenut pyörälläni viisi tuntia syyskuun epävakaassa säässä. Viimeinen hiekkatie tuntui ikuisuudelta, vaikka sitä ei tainnut montaa kilometriä olla. Käännyin sivupolulle, jonka tiesin haarautuvan kohti Kaivolammin telttailupaikkaa. Tässä vaiheessa sammutin Garmin Edgen ja keskityin vain pitämään pyöräni ehjänä rymytessäni juurakkoisia polkuja. En halunnut perillä aloittaa heti rengasremonttia, joten oli otettava varman päälle. Myönnettävä oli, että nousumetrit olivat kuluttaneet voimiani enemmän kuin olin osannut odottaa. Nyt saattoi kuitenkin jo todeta, että olin päässyt perille. Kaivolammi oli minulle jo ennestään tuttu paikka.

Kaivolammi ja mysteeripussukka

Aikaa oli jo kulunut lähdöstä reilut kuusi tuntia. Oli valmistauduttava siihen mahdollisuuteen, että taivaalta saattaisi sataa. En halunnut kastella ainakaan vaatteitani, se ei kuulunut suunnitelmiini. Olihan tuota märkyyttä jo maassa valmiiksi omastakin takaa. Ajattelin olla fiksu ja aloittaa majoituksen pystytyksen ennen kuin väsymys veisi miehen makuuasentoon. Pyörälaukkuni pohjalta otin esiin telttakankaan, joka oli ihan hiljattain ostettu varamajoitteeksi. Selkärepustani otin telttakepit, jotka olivat vihreässä pussukassa.

Ei sen pitänyt olla tämän värinen pussukka – mietin mielessäni. Olin aina ollut tarkkana siitä, että kaikki tarvikkeet lähtevät matkaani mukaan. Nyt olin melko varma siitä, että olin epähuomiossa laittanut reppuuni väärän teltan keppipussukan. Voi vittu! – Ehdin ajatella, mutta samassa rauhoitin itseäni ja mietin, että katsotaan mitä on tehtävissä. Minulla oli liian lyhyet kepit tähän korkeampaan kupolitelttaan. Hävetys kävi kasvoillani, voiko tämä tapahtua juuri nyt minulle.

Hukkareissu?

Oliko se reissu nyt tässä? Mielessäni kävi melko suuri pettymys omaan valmistautumiseen, jota ei olisi saanut käydä. Yritin suoda itselleni epäonnistumisen mahdollisuuden ja ajattelin, että kaikki tekevät joskus virheitä. Nyt oli vain katsottava totuutta silmiin ja mietittävä, että tuliko tästä sittenkin hukkareissu. Poljenko oikeasti vielä yötä vasten saman määrän takaisin kotiin?

Katsoin tilannetta rauhoittunein mielin ja tein sen mitä voin. Sujautin liian lyhyet telttakepit paikoilleen ja näky oli karmiva. Teltan katto oli kuin kasaan painunut puuvajan pressu, mutta korkeus oli kuitenkin siedettävä. Kauheaa, jos joku näkee tämän viritelmän – ajattelin ja häpeilin edelleen tätä kömmähdystäni. Otin vielä pyörälaukustani 3×3-metrisen tarppini ja siistin sillä teltan yleisilmettä, jos joku sattuisi yöpymään lähistöllä.

Helpolla iltapalaa?

Useamman tunnin pyöräreissu alkoi verottaa voimia ja halusin päästä iltapalan kanssa helpolla. Kaivolammella oli upea tulirinki penkkeineen, mutta hylkäsin ajatuksen oikeiden tulien tekemisestä.

Houkutus kyllä oli suuri, sillä mikään ei vedä vertoja kunnon tulistelulle. Mutta olin yksinkertaisesti liian väsynyt siihen hommaan, joten kaivoin repustani trangian polttimen. Iltapala tuoksui jo nenässäni.

Iltapalana reilu pataruoka on sitä oikeaa palautumisruokaa. Lämmin ruoka tuo koko kehoon lämmön tunteen ja tuo lihaksille rakennusainetta. Nyt runsas ateria oli se oikea vaihtoehto, jotta jaksan nukkua kunnon yöunet. Tähän tummenevaan iltaan oli hyvä rauhoittua, kun iltapala oli syötynä. Pientä viritystä jouduin tekemään tuon Trangian polttimen epävirallisen pidikkeen kanssa. Oletusasennossa poltin tuli liian lähelle kattilan pohjaa, joten ennen keittelyä tein pikaista modifikaatiota jalustalle. Hyvä siitä kuitenkin tuli.

Mikään ei voita sitä tunnetta, kun olet juuri syönyt mahan täyteen lämmintä ruokaa. Olet asettanut makuualustan ja makuupussin teltan sisälle. Makaat selälläsi makuupussin sisällä ja kuuntelet luonnon rauhallisia ääniä. Voit tuntea kuinka mielesi siirtyy täydelliseen lepotilaan ilman kaupungin hälinöitä. Sinulla on oma hetki.

Yö saapuu ja hiljaisuus on käsin kosketeltavaa. Jossain vaiheessa uni on vain tullut; nukun rauhallista unta, jota ei voisi sudenkaan ulvonta herättää. Olen päässyt ihanaan lepopisteeseen.

Aamun sarastus

Sunnuntai 29. syyskuuta – Lauhanvuori alkoi herätä uuteen aamuun. Kaivolammin telttapaikka oli pitänyt hyvää huolta taas kerran retkeilijästä; niin monesti täällä on tullut jo nukuttua rauhallisia yöretkiä. Kaunis kaivolammi nostatti pinnastaan upeaa usvaa, joka muodosti sadunomaisen harson veden pinnalle. Se oli se hetki, jota jokainen retkeilijä jää mielellään ihailemaan.

Aamupalalla oli kahvia ja tietenkin mukana ollutta makkaraa. Siinä rauhallisissa tunnelmissa valmistin itselleni aamupalan ja samalla mietin jo hieman paluumatkaa. ”Taitaa tulla rankka paluu”, mietin itsekseni. Oli aika hyvästellä Lauhanvuoren Kaivolammi ja suunnata matka kohti kotia. Kiitos jälleen vieraanvaraisuudesta.

Pexin Datanurkka

Datanurkassa näet tarkat tiedot reissusta! Voit ladata tarkat GPX-tiedostot tai tutkia reittiä suoraan Garminin Connect -palvelussa.

Menomatka
Päivä: 28. syyskuuta 2024
Matka alkoi kello: 9:33
Reitti: Menomatka Seinäjoki – Lauhanvuoren kansallispuisto
Menomatkan kesto kokonaisuudessaan: 5h 21min
Matkan pituus: 105,02km
Keskilämpötila: 10°C

Paluumatka
Päivä: 29. syyskuuta 2024
Matka kotiin alkoi: 10:06
Reitti: Paluumatka Lauhanvuoren kansallispuisto – Seinäjoki
Paluumatkan kesto kokonaisuudessaan: 5h 08min
Matkan pituus: 106,05km
Keskilämpötila: 10°C